Henki Lö
Henkiä maailmassa on sit joka lähtöön. On lampun henkii, pahoi henkii, hyvii henkii ja jos jonkin moisii henkii. Seuraava tarina kertoo yhestä hengestä, nimeltä Lö,
Henki Lö
Elettiin armonvuotta sata. Kaukana Kiinassa piskuisessa kyläpahaisessa asui munkki nimeltä Lö.
Lö oli mitä hartain ja uskollisin omalle temppelilleen.
Oli aamuvarhainen, kun Lö oli suorittamassa joka aamuista mietiskelyhetkeä. Lön mietiskely meni niin pitkälle, ettei hän enää saapunut tähän maailmaan, vaan jäi sille reissulle.
Munkkiveljet löysivät Lön istumasta jalat ristissä vieno hymy huulillaan. Munkkiveljet surien kantoivat hentoisen Lön temppelinsiimekseen ja käärivät hänet pumpuli kankaaseen, saattaen hänet vuorelle viimeiseen lepoon.
Tällä välin Löö oli ihan muilla mailla, eikä hän tiennyt, että oli jättänyt maallisen vaelluksen. Löö palasi reissultaan ja huomasi olevansa vuorelle, vaan ei yksin. Lön ympärillä pyöri lauma korppikotkia, nokkien ja hotkien häntä. Lö katseli vierestä, kuinka nyt näin pääsi tapahtumaan. Ei kehoa mihin palata, vaan henkenä ol jatkettava eloa.
Henki Lö leijaili vuorelta alas kylään ja nautti tuosta uudesta olotilastaan. Henki Lö oli niin iloinen, ette muistanut olevansa kuollut. Henki Lö meni temppeliin, siellä oli meneillään hänen kunniaksi rukoushetki. Lö meni erään munkin viereen ja tönäisi häntä kevyesti. Munkki ei reakoinut kuinkaan. Lö tuuppasi munkkiveljeä kovemmin ja huudahti niin, että munkin hiukset pöllähti pystyyn, luuli tuulen tehneen tepposen. Lö tajusi ettei häntä nähtäisi, eikä kuultaisi, sillä olihan hän nyt pelkkää henkeä.
Henki Lö eli kahdessa maailmassa, vaan eipä tuo häntä häirinnyt, olihan hän nyt tarkkailija. Lö alkio jumpata ja kehittämään henkeään. Hän jumppasi ja pumppasi niin, että henki tuli voimakkaammaksi.
Henki kehittyi ja Lö kykeni miltei jo puhumaan kuuluvasti. Henki Lön hengen kosketus oli vielä vähän heikko, joten jatkoi treenejä ahkerasti. Välillä Lö kävi testaamassa hengenvoimaansa munkkiveljiin, jotka ihmettelivät toisilleen ääneen ihmeellisiä kokemuksia. Lö sitä vastoin nauroi moiselle hupsuttelulleen.
Henki Lön hengenvoima oli vahvistunut rutkasti, tuo jumppa oli tehnyt hänestä mestarin. Hämmennys valtasi alaa munkkiveljien keskuudessa. Lö oli keksinyt hyvän konstin, miten oikaisisi vähäuskoisia ja polulta eksyneitä veljiään. Lö puhu munkkiveljille kuuluvasti, vaan jokaiselle henkilökohtaisesti. Hän kosketteli ja nipisteli, senkin hän teki aina tarpeen mukaan.
Temppelissä oli nuori noviisi. Henki Lö otti noviisin henkilökohtaiseen koulutukseen. Aamuisin Lö herätti noviisin nipistelen ja hihkuen korvaan. Noviisi luuli, että oli saanut hengenlahjan ja tuli tuosta perin ylpeäksi. Lö harmistui noviisin kukkoilusta ja päätti antaa pienen opetuksen noviisille moisesta käyttäytymisestä.
Eräänä aamuna Henki Lö päätti toteuttaa opetuksen noviisille. Noviisi nukkui koiranunta, sillä Lö oli pitänyt tuosta unettomuudesta hyvän huolen. Noviisi nousi väsyneenä ja tästähän oli Lölle suuri etu. Henki Lö tökki sormella noviisia pitkin kehoa niin, että noviisi vaikersi ja valitti tuskissaan. Noviisille Lö puhui puuta heinää, jonka sitten käski kertoa munkkiveljille. Kauhuissaan noviisi kertoi veljille hengen puhuneen. Noviisi aloitti:”Veljet olen ylpeä ja tarvitsen ojennusta, sillä olen luulotellut teille omaavani hengenvoimia. Ei nuo voimat minussa ole, vaan Henki Lössä.
Henki Lö käski teidän antaa minulle nokkoshoitoa, sillä kihinä ja kirvely tuhoaisi ylpeyteni.” Noviisi katseli munkkiveljiä, jotka nauroivat kippurassa, sillä he olivat sangen tietoisia henki Lön läsnäolosta.
Nauraen munkkiveljet hakivat nokkospuskat ja antoivat noviisille oikein olan takaa, nöyryyshoitoa. Noviisista tuli tuon jälkeen, mitä nöyrin ja pidetyin munkki.
Henki Lö sitä vastoin jatkoi omaa matkaansa valon maille, mistä hän aina välillä piipahtaa, tuoden munkkiveljille kauniita näkyvälähdyksiä.
Temppelissä kaikki hyvin.
